Tämä teksti on polku, joka johdattelee sinut metsään. Tosin olet varmaan niitä ihmisiä, jotka menevät metsään ilman tätä tekstiäkin: sukset suihkien tai lumikengillä, lumettomana vuodenaikana lenkkarit jalassa. Ehkä oletkin metsästäjä, joka nautit metsästä moninaisemmin tavoin kuin hiihtäjä, lenkkeilijä tai puiden halaaja?
Olen ympäröinyt itseni puilla. Luen metsäkirjoja. Kirjat on tehty metsän aineksista. Finlandia-voittaja Anni Kytömäen teos Margarita on valmistettu kuidusta, joka on puoleksi kierrätettyä, puoleksi peräisin FSC-sertifioiduista metsistä; paperilaatu on markkinoiden ekologisinta. Tämä tekstipolku ei koskaan painallu paperille asti.
Varasin kirjastosta Richard Powerin Pulitzer-palkitun järkäleen Ikipuut, 650-sivuisen romaanin, joka kertoo mm. valtavista punapuista, joiden ikä saattaa olla tuhat vuotta, ylikin. Ja siitä, miten surutta niitä kaadetaan. Hesarin kriitikko Tommi Melender kirjoittaa, että tällaisen ekologisen romaanin Pentti Linkola olisi saattanut kirjoittaa, jos olisi kasvanut optimistisessa amerikkalaisessa kulttuurissa ja vihannut vähemmän (!). Linkolakin tunsi samanlaista surua hakattuja metsiä katsellessaan (HS 30.1.2021). Olen lukenut Linkolan elämäkerran ja tunnistan surun.
Olen lukenut myös Peter Wohllebenin Puitten salatusta elämästä. Emme käyskentele metsästä itseksemme; lajimme edustajien lisäksi meitä havainnoi eläimistö ja puut. Kun puu kaadetaan, sen kaverit surevat sitä. Puut käyvät dialogia keskenään sienirihmastojen avulla. Puiden viisautta ei kannata vähätellä.
Viime aikoina olen käyskennellyt metsässä filosofi Henry David Thoreaun kanssa. Kumma juttu, mutta vaikka Henry eli 200 vuotta ennen minua, monet ajatuksemme kohtaavat kuin juttelisimme niistä juuri nyt. Olen samaa mieltä hänen kritiikistään, jota hän suoltaa aikansa yhteiskuntaa kohtaa. Paljon ei ole muuttunut niistä ajoista esimerkiksi ihmisten metsäsuhteessa. Se on riiston kohde, vaikka se antaisi mahdollisuuksia niin paljon parempaan.
Thoreaun mielestä ihminen pärjäisi kotitaloudessaan vähemmälläkin. Siitä hän antaa omakohtaisen esimerkin rakentamalla mökin Walden-lammen rannalle keskelle metsää; viljelee tarpeikseen maissia, papuja ja perunaa. Mökissä on vuode, pöytä, takka ja yksi tuoli yksinäisyydelle, toinen ystävyydelle ja kolmas seuralle. Minä taas olen kuluttaja. Kansalaisvelvollisuuteni on kuluttaa – muuten yhteiskunnan rattaat eivät pyöri. Thoreaun aikana rataspyörät pyörivät metsäteillä, mutta kauhean haisevan ketkun, junan, takia metsiin ja maisemaan hakattiin avohaavoja – ja vauhdikas meno jätti jälkeensä hirveän katkun. Juna kulki noin 30 kilometriä tunnissa.
Metsä köhi. Köhii edelleen. Kotikunnassani hieno metsä, jossa oli ihmisten tekemiä ikivanhoja polkuja, hakattiin teollisuudelle. Puheet ja tutkimukset metsän terveyttä ja hyvinvointia edistävistä vaikutuksista kaikuivat avaruuteen. Lähiavaruudessahan puita ei tutkitusti ole.
Kohta Amazonian aluekin on hakattu ja poltettu puuttomaksi, maapallon keuhkot. Olen kuullut, että johtajien pitäisi katsoa reippaasti yläviistoon ja nähdä nenänpäästään aina tulevaisuuteen asti. Maapallon keuhkot! Jos jotain koulun maantiedon tunneilta jäi mieleen, niin tämä. Mutta missä johtajat? Tiede ja tutkimus seuraavat voimattomina sivusta, kun metsää kaatuu ennennäkemättömällä tahdilla.
Nähdä metsä puilta, siinäpä haastetta. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, kuten presidentti Biden muistelee suomalaista sananlaskua.
Metsät, puistot, puutarhat. Oiva lääke erilaisista murheista kärsiville ihmisille on mennä metsään, metsäkylpyyn. Nautitaan jokamiehen oikeuksista: humisevista mäntymetsistä, varjoisista kuusikoista. Niistä saa hyviä aerosoleja mielensyvyyksiin asti.
Koiviston Sarianna
Hyvinvointipäällikkö