Hemminki Maskulainen

Hemminki maskulainen
Hemminki Maskulainen

Hemminki Maskulainen – porvarisperheestä pappisuralle

Hemminki Henrikinpoika Hollo syntyi Turussa noin vuonna 1550 porvarisperheeseen. Hemminki laitettiin kouluun, tähtäimessä oli pappisura. Turun katedraalikoulussa Hemmingin opettajana toimi ensin koulun rehtori, maisteri Eerik Herkepaeus (Härkäpää), joka edusti suomalaisen sivistyneistön kärkeä. Härkäpään jälkeen rehtoriksi tuli Jaakko Finno (Suomalainen), joka kokosi vuonna 1583 Suomen ensimmäisen virsikirjan. Jaakko Finnon vaikutus Hemminkiin oli todennäköisesti varsin merkittävä.

Sekä Eerik että Jaakko olivat opiskelleet saksalaisissa yliopistoissa. Hemmingin ulkomaan opinnoista ei ole jäänyt tietoja. Hän oli mahdollisesti jonkin aikaa Saksan luterilaisissa yliopistoissa, kuten tuon ajan teiniopiskelijoilla oli monesti tapana. Hemminki valmistui Turun katedraalikoulusta. Siihen asti hänet oli tunnettu siis nimellä Hemminki Henrikinpoika Hollo. Oppineella säädyllä oli kuitenkin tapana latinalaistaa nimensä. Hemmingistä tulikin Hemmingius Henrici. Ihmisillä oli yleensä sukunimi, mutta sitä ei käytetty. Nimi määräytyi virkapaikan mukaan. Hemminki nimitettiin Maskun kirkkoherraksi vuonna 1586. Tuolloin hänestä tuli Hemmingius Henrici Maschoensis, Hemminki Henrikinpoika Maskulainen.

Säätyjaolla oli merkittävä rooli ihmisten elämässä. Pappisvirkansa myötä Hemminki irtaantui vanhempiensa porvarissäädystä ja siirtyi hengelliseen säätyyn. Vähitellen hänestä tuli yksi sen huomattavimmista edustajista. Hemminki eli lisäksi keskellä tuon ajan suomalaisen papiston parhaimmistoa, suomalaista sivistyneistöä. Hemminki oli itsekin kyvykäs.

Hemmingin virsikirja – vuosi 1605

Hemmingin virsikirja Hemmingin virsikirjan syntytaustasta ei ole tietoa. On epäselvää, alkoiko hän koota sitä omasta aloitteestaan, kirkon suosituksesta vai jonkun ylhäisen suojelijan innoittamana. 1602 asetettiin komitea suomentamaan koko Raamattua. Mahdollisesti tuo pian hajonnut komitea antoi Hemmingille idean uuden virsikirjan julkaisemisesta. Jos näin on, epäselväksi jää silti se, miksi tehtävä annettiin juuri Hemmingille. Kenties hän oli runoillut ansiokkaasti jo teininä. Avonaisia kysymyksiä on paljon. Olennaista on, että uusi virsikirja syntyi.

Hemmingillä oli mainio ympäristö virsirunouden harjoittamiseen. Uskonpuhdistus vaikutti kirkollisessa maaperässä, evankelinen teologia eli kukoistusvaihettaan ja latinankielisen messun katoamisen myötä kansankielisille virsille löytyi vahva sosiaalinen tilaus. Suomen tavoin virsikirjoja syntyi kaikkialla evankelisessa maailmassa.

Hemmingin kokoama virsikirja julkaistiin todennäköisesti vuonna 1605. Hemminki piti virsikirjassaan kaikki Jaakko Finnon virsikirjan virret, joita oli 101. Uusia virsiä oli 141. Yhteensä virsiä oli näin 242. Uuden virsikirjan nimeksi lienee tullut ”Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja”.

Seurakunnat tarvitsivat virsiä eri tilaisuuksia, kirkollisia juhlapäiviä ja evankeliumitekstejä varten. Hemminki järjesti asian. Suurin osa uusista virsistä oli suomennoksia ruotsista, saksasta, latinasta ja tanskasta. Hemminki otti mukaan Raamatun psalmeja myös sellaisenaan. Virsistä mahdollisesti 26 oli Hemmingin omia luomuksia.

Jaakko Finnon ja Hemmingin virsikirjat toivat Suomen kirkkoihin uskonpuhdistuksen ajan merkittävimpien virsirunoilijoiden virsiä. Heistä keskeisin oli Martti Luther. Finnon virsikirjassa Saksan uskonpuhdistusajan runoilijoita olivat Paul Speratus, Lazarus Spengler ja protestantismin ensimmäinen naisrunoilija Elisabeth Cruciger. Hemmingin virsikirjassa mukaan tulivat myös Bartholomäus Ringwaldt ja Johann Freder. Myös Ruotsin uskonpuhdistajat olivat hyvin esillä Suomen ensimmäisissä virsikirjoissa. Heistä esiin nousi erityisesti Olavus Petri.

Virsikirja ei jäänyt Hemmingin ainoaksi kirjalliseksi tuotokseksi. Kuudenkymmenen ikävuoden kieppeillä hän alkoi kääntää keskiaikaisia Piae cantiones -lauluja suomeksi. Ne olivat ylioppilas- ja teinilauluja. Kokoelman nimeksi tuli ”Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon Esimiesten Latinan kielised laulud, Christuxesta ja inhmisen elämän surkeudhesta”. Kokoelma julkaistiin vuonna 1616. Hemmingin virsiin liittyneistä sävelmistä ei ole täyttä varmuutta. Monia on saatettu laulaa ainakin kahdella sävelmällä. Useimmat niistä sisältyvät ns. Kangasalan koraalikirjaan, vuonna 1624 käsin kirjoitettuun virsisävelmien kokoelmaan.

Hemminki myöhemmissä virsikirjoissa

Hemmingin virsikirjat muodostivat pohjan 1600-luvun virsikirjoille ja paljolti myös vuoden 1701 pitkäikäiselle virsikirjalle. Nykyiseen virsikirjaamme siirtyessään Hemmingin virret ovat muuttuneet merkittävällä tavalla. Tämä johtuu luonnollisesti suomen kielen kehittymisestä. Alkuperäisiin runoiluihin tutustuttaessa niistä on mahdollista löytää länsisuomalaista huumorintajua. Moni äännemaalailu on kuitenkin kadonnut nykyisessä muodossaan. Virsien hengestä saattaa kuitenkin löytää saman sävyn; vapaan, uskonvarman ja voitokkaan. Nykyisessä virsikirjassa Hemmingin omia virsiä on muokattuina mukana 16. Suomennoksia löytyy 29.

Luterilainen taidelyyrikko

Hemminki oli varsin taitava sanankäyttäjä. Hänellä onkin tunnustettu arvosijansa ei vain suomalaisessa virsihistoriassa vaan myös suomalaisen taidelyriikan tienraivaajana.

Hemmingin virsissä Kristuksen persoona ja työ on tulkittu syvällisesti. Puhdasoppisen teologian mukaisesti neitseestäsyntyminen sai runsaasti huomiota. Kyseistä opinkohtaa arvostettiin, koska sen katsottiin suojelevan Kristuksen jumalallisuutta. Hemminki seurasi myös aikansa teologisia näkemyksiä sovitustyön kohdalla. Kristusta oli kohdannut rangaistus ihmisten syntien tähden. Siihen sisältyi myös lain täyttäminen. Hemmingin virsikirjan perustana on Lutherin oppi syntisen vanhurskauttamisesta uskosta ilman lain tekoja.

Hemmingin virsissä on nähtävissä myös vahva eskatologinen vire. Puhdasoppisuuden aikana keskiaikaiset autuuskäsitteet Jumalan katselemisesta ja nauttimisesta elpyivät uudelleen. Tämä näkyy myös Hemmingin virsissä. Hemmingiltä, kuten myös puhdasoppisilta isiltä, puuttuu niin sanottu välitilaoppi. Ihminen joutuu tuomiolle heti kuolemansa jälkeen. Puhdasoppisuuden eskatologian linjoilta Hemminki poikkeaa kuitenkin siinä, että hän puhuu uusista taivaista ja uudesta maasta. Ortodoksisen luterilaisuuden edustajille niillä ei ollut varsinaisesti merkitystä. Heidän mukaansa pelastetut asuvat taivaassa sekä ennen ylösnousemusta että sen jälkeen. Kaiken kaikkiaan Hemminki oli virsirunoilijana puhdasoppisesti luterilainen ja kiinnitti huomionsa oikean uskon ja opin näkökohtiin.

Hemmingin virsissä näyttäytyy sekä puhdasoppisuuden että pietismin etiikka. Niissä nuhdellaan maailmallisesta turhuudesta, esimerkiksi koreilemisesta, elämäntapojen madaltumisesta ja inhimillisyyden vaipassa kulkevasta vapaamielisyydestä. Hemminki edistikin Suomen kirkossa käytännöllistä kristillistä siveysoppia. Toisaalta Hemmingin omista virsistä näkyy hänen valoisa luonteensa. Joidenkin mielestä uskonto painotti tuolloin syntiä ja kurjuutta. Hemmingin virsissä on sen sijaan toivoa ja iloisuutta. Niihin on syytä; tärkeää on, että usko ja luottamus kestävät. Uskonto ei vaikuta olleen Hemmingille ankara asia.

Hemminki Maskulaisen teologisiin näkemyksiin olivat luonnollisesti vaikuttamassa Raamattu, yleiskirkolliset uskontunnustukset ja muut luterilaisen kirkon hyväksymät tunnustuskirjat. Niiden lisäksi hänen virsistään voi huomata ainakin kahden merkittävän jumaluusoppineen vaikutuksen. Toinen heistä oli Leonhard Hutterus, joka pohti Augsburgin tunnustusta ja toinen tuon aikakauden johtavin teologi Johann Gerhard. Hänen 9-niteinen Loci theologicinsa (?) alkoi ilmestyä vuonna 1610. Hemminki on mitä ilmeisimmin seurannut aikakautensa teologisia virtauksia huolellisesti, vaikka tästä ei ole säilynyt muita todisteita kuin hänen virtensä. Ne ovat opillisesti moniulotteisia.

Virsirunoilija Hemminki ei seurannut alkutekstiä erityisen tarkasti. Hän muokkasi tekstejä oman mielensä ja suomen kielen mukaisiksi. Hemminki käytti myös kansanrunoudesta tuttua tehokeinoa, alkusointua, niissä lauluissa, joissa suomen kieli ei hänen mielestään taipunut riittävän hyvin alkuperäisiin sisä- ja loppusointuihin. Hemminki käytti myös kansanrunolle vierasta loppusointua. Hän saattoi lisäksi lyhentää virsiä tai yhdistää kaksi virttä yhdeksi kokonaisuudeksi tai kääntää ensin pari säkeistöä sananmukaisesti ja sen jälkeen tehdä itse vapaamuotoisen jatkon.

Kirjallisuutta Hemminki Maskulaisesta

  • Arffman, Kaarlo 2000. Katolisesta lähetysalueesta Ruotsin luterilaisen kirkon osaksi: Keskiaika ja uskonpuhdistus, n. 1060–1593. Porvoo.
  • Carlsson, Sune 1947. Hemminki Maskulainen. Mikael Agricolasta E.W. Pakkalaan. Suomen kirkon paimenien elämäkerrasto. Porvoo.
  • Haavio, Jaakko 1970. Virsikinkerit. Joensuu.
  • Heininen, Simo 1996. Reformaatiokausi. Suomen kirkkohistoria. Helsinki
  • Heininen, Simo; Heikkilä, Markku 1996. Suomen Kirkkohistoria. Helsinki.
  • Kristinuskon historia 2000. Alkukirkosta renessanssiin. Gütersloh 1999.
  • Oja, Aulis 1964. Maskun kirkkoherrat Hemming Henrikinpoika ja Henrik Hoffman – Genos 35 (1964), s. 57–77.
  • Pirinen Kauko 1991. Suomen Kirkon historia. Keskiaika ja uskonpuhdistuksen aika. Porvoo.
  • Tuppurainen, Erkki 2000. Maskun Hemminki. Kristinuskon historia 2000, Kristinusko Suomessa, s. 51.
  • Utrio, Kaari 1982. A.D.1616: kirjailija Suomessa. Maskun Hemminki ja virsikirja. Suomalaisia kirjailijoita: Kirjailijat kirjailijoista. Helsinki